Hyvää iltaa, nimeni on Cox!

 Paratiisisaari maistui kiss-kiss-karkilta 50-luvulla

Hiekkaranta muodosti suojaisan puokaman, mutta jos ui kaislikon ulkoreunaan asti — aiva aavalle järvelle — saattoi laulaa “Tiikerihaita” ja “Aallokko, aallokko kutsuu”, laineiden tahtiin. Vintillä kuuntelimme siskonpedissä saunan jälkeen  Hyvää iltaa, nimeni on Cox -kuunelmaa, joka nosti kesämökissä jännityksen äärimmilleen.

Naapurissa pikkuserkkujen pullantuoksuinen äiti leipoi säännöllisesti  mustikkapiirakkaa.  Kuulemma meidän puuhellassa  “ei voinut”.  Tämä leipuriäiti oli muutenkin luonnottoman ahkera. Hän tiesi kaikki kanttarellipaikat, läheisen suon hillat järven kalojen kudutt. Marjastuksen sivussa kätevä emäntä keräsi serkkutytölle upean kasvion. En ollut sellaisista  kihokeista — lihansyöjistä — edes kuullutkaan, joita tämä talousihme prässäili.  Serkun silkinohuet, läpikuultavat harvinaisuudet tekivät kunniaa botaniikalle, omat repaleiset olivat enemmän frog skin -tyyppiset.

Tomera emäntä saattoi myös maata verkkokeinussa  Aku Ankkaa, mikä oli siihen aikaan melkoisen tavatonta. Se, että isäni piirsi Puupäätä, oli tietenkin sinänsä hienoa, mutta heidän superäitiään se ei riittänyt päihittämään.

Yhtenä kesänä isä sen keksi. Hän osti kinofilmikameran, ja niin alkoivat Aarresaaren kuvaukset. Silloin serkkuni tiesivät, että peli oli pelattu. Tappion karvas kalkki oli kitkerää:  he joutuivat nieleskelemään tiuhaan, kun  kiirehdimme “kuvauksiin”. Kuvaukset jatkuivat pari viikkoa ja sitten seikkaili oli purkissa. Lopuksi käristettiin lenkkimakkaraa.  Pitäkööt  serkkuset piirakkansa, tuumimme; meille aukeni filmitaivas!

Lummeneitona piti olla valokuvissa
Kammosin lumpeiden käärmemäisiä varsia, jotka takertuivat jalkoihini. Isä pani lumpeenlehden mun ja broidin päähän ja lumpeenkukat käteen! Otti sitten taiteellisia kuvia, joissa esiinnymme naamat nyreinä. Olin vasta alakoulussa, minulla oli hieno joutsenmallinen uimarengas. En ilmeisesti ollut vielä käynyt uimakoulua, tai sitten vaan muuten brassailin, kun  rengas oli niin erikoinen.

Olen usein pohtinut kaipuutani takaisin meren syliin: se on ilmeisesti jotakin atavistista kaipuuta takaisin lähtökohtaan, kohtuun, ja ehkä vieläkin syvempää ja ikiaikaisempaa. Meri vetää puoleensa. Veto on niin voimakas, että sukellan syvyyksiin, vaikka ulkona olisi paukkupakkaset. Syljen kuolemaa silmiin! Avannon jälkeen olen kaikkivoipa.

Maalla nukuimme  vintillä koko perhe. Se oli parasta! Kävyt ropisivat kattoon, joskus pisarat rummuttivat uneen. Haavat suhisivat päivän tapahtumia, väriliidut odottivat ja kiiltokuvat!   Aamulla viili oli valmista ja sitä söimme talkkunajauhon kanssa. Joskus oli mustikkamaitoa. Kirmasimme suoraan pihalta järveen. Hiekkapohjalla ui jalokivinä säihkyviä pikkukaloja. Niistä erotti jo ahvenen ja jopa sentinmittaisen hauen. Pienet tapahtumat olivat suuria.

Eevan dynamiitia   
Iltakuuden aikaan kävelimme peräkanaa metsätietä maitohinkkiä kolistellen luonnonniitylle, jossa laikukkaat kyytöt laidunsivat. Oli iltalypsyn aika ja hyttyset surisivat seuroissaaan. Palomäen vanha emäntä lypsi höyryävää maitoa ämpäriin, maitoruisku piti mukavaa ääntä. Lämpimäisinä saimme tuoretta ruisleipää ja myytävänä oli myös suolaista kirnuvoita. Mitään sen parempaa en ole eläessäni syönyt. Ruisleivässä oli kuitenkin sen verran potkua, että nimitimme sitä Eevan dynamiitiksi. Se sai aikaan mekoiset kaasupäästöt!

Juhlia ei ollut monia,  mutta kerran kesässä repäistiin.  — Aivan kuin shampanjaa joisi, äitini ihasteli: hän osasi Pommacin mainoksen ulkoa.  Kaikki osasivat. Mainokset olivat totisinta totta. Siemailimme säästeliäästi lasistamme, oli yleinen palkkapäivä — heinäkuun viidestoista — ja veljeni synttärit. Pääsin osingoille nimppareillani, koska tapahtumat niputettiin yhteen eikä päivistä pidetty lukua. Kukkakranssit päässä availimme Fazerin sekalaisia ja imeskelimme nautinnollisesti Kiss-kiss-karkkia ja Laktaa. Heinäsirkka siritti ja järveltä kuului tiiran kirkaisu… Oli kesä.

Hannele Hietala-Spaskos